Kenelle kaupunki kuuluu?

Kaupunki kuuluu kaikille – tai ainakin sen pitäisi. Silti tiedämme, että kaupunkitilat eivät jakaudu tasaisesti. Liian moni nainen välttelee tiettyjä reittejä iltaisin, pitää avaimia nyrkissä tai esitää puhuvansa puhelimeen vain siksi, että voisi kulkea turvallisemmin. Turussa esimerkiksi 4.6 % 20 vuotta täyttäneistä naisista kokee turvattomuutta arjessaan. Osaan tästä emme voi vaikuttaa, mutta julkiseen tilaan ja siinä koettuun turvallisuuteen voimme.

Turvallisuus ei ole pelkästään rikostilastoja, vaan ennen kaikkea tunnetta. Se määrittää, miten ja missä kaupunkia voi käyttää. Kaupunkitilan käyttöön liittyy hierarkioita, sanoo Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian apulaisprofessori Veikko Eranti (HS 28.1.2025). Ne näkyvät arjessa pieninä mutta merkittävinä eleinä. Sofia Ilvesranta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (HS 27.1.2025) kuinka miehet kävelivät häntä päin hänen ollessaan raskaana. Hänen mukaansa naiset väistävät vastaantulijoita kadulla useammin kuin miehet.

Ilvesrannan kokemus kertoo, kuinka naiselle kaupunki ei aina ole tasa-arvoinen tila. Kun liikkuminen vaatii jatkuvaa mukautumista, varuillaan oloa, tilan antamista ja tilanteiden ennakointia, se on rakenteellinen ilmiö, jonka ratkaisemiseen tarvitaan suunnittelua ja poliittisia päätöksiä.

Turvallisuus syntyy siitä, miltä kaupunki tuntuu ja näyttää. Hyvin suunniteltu julkinen tila on valoisa, avoin ja elävä. Jokainen meistä tietää paikat, joissa ei halua kulkea – liian hiljaiset puistot, yksinäiset alikulkutunnelit, korkeat pusikot, joiden taakse ei näe. Kun kaupunkeja suunnitellaan, kysymys ei ole vain infrasta, vaan myös kokemuksesta. Kenelle tämä paikka on tehty? Kuka täällä viihtyy? Kenelle se tuntuu turvalliselta? Liian usein tiloja suunnitellaan oletuksella, että kaikki kokevat ne samalla tavalla. Mutta todellisuus on toinen. Kaupungin suunnittelussa täytyy tunnistaa, kenen ehdoilla tilaa tehdään ja kenet jätetään huomioimatta.

Turvallisuus ei synny vain valvontakameroilla tai poliisivalvonnalla, vaan myös sillä, että ihmiset käyttävät kaupunkia. Kun paikka on aktiivinen ja monipuolisesti käytössä, se tuntuu turvallisemmalta. Kun julkinen tila on elävä, se ei tunnu tyhjältä tai hallitsemattomalta. Tukholman Sergels torgilla kokeiltiin, miten taide ja tilapäiset rakenteet voivat muuttaa turvattomana pidettyä tilaa. Suuri “Flygande mattan” -installaatio veti paikalle perheitä ja nuoria, jotka aiemmin välttelivät toria. Kun tilaa käyttävät monenlaiset ihmiset, rikollinen toiminta siirtyy pois.

Samanlaisia ratkaisuja voi toteuttaa Suomessakin. Valaistuksella on valtava merkitys, sillä pimeät katvealueet synnyttävät turvattomuuden tunnetta. Katutaide ja yhteisölliset projektit houkuttelevat erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä julkisiin tiloihin. Kaupunkifestivaalit ja kulttuuritapahtumat tuovat elämää myös iltoihin ja tekevät tiloista aidosti yhteisiä. Tällaisilla ratkaisuilla ei vain lisätä turvallisuutta, vaan myös kaupungin elinvoimaa. Kun julkinen tila tuntuu omalta, sitä käytetään enemmän – ja se saa ihmiset viihtymään ja kokemaan kaupungin omakseen.

Olen saanut inspiraatiota kaupunkitutkija Jane Jacobsin ajattelusta. Hänen mukaansa, kun julkisia tiloja tehdään turvallisiksi naisille ja lapsille, ne muuttuvat turvallisiksi kaikille. Yksi avaintekijä on hyvä valaistus, mutta pelkkä valo ei riitä. Tilan täytyy tuntua kutsuvalta, ja siksi sen tulee olla siisti, miellyttävä ja monikäyttöinen. Kaupunkitilan on tarjottava erilaisille ihmisille eri ikäryhmistä syitä käyttää sitä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että rakennusten katutasossa on elämää: kahviloita, liikkeitä, tiloja, joihin ihmiset voivat pysähtyä. Kun suunnitteluun osallistetaan eri näkökulmia, erityisesti naisia, se hyödyttää lopulta kaikkia.

Yksi vähiten huomioitu ryhmä kaupunkisuunnittelussa on teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset. Heille kaupunki on tärkeä paikka kasvaa, nähdä maailmaa ja löytää oma itsensä, mutta liian usein heidät työnnetään pois joistain tiloista. Ongelma ei ole vain konkreettinen turvattomuus, vaan myös viesti: onko tämä paikka minulle? Koenko tämän kaupungin omakseni? Hyvä kaupunkisuunnittelu ei tyydy vain tekemään tilaa kaikille – se luo tiloja, jotka tuntuvat kaikille omilta. Monissa Euroopan kaupungeissa on rakennettu skeittipuistoja ja urheilukenttiä, joissa otetaan tietoisesti huomioon myös tytöt, ei vain pojat. Kun tilat ovat monimuotoisia ja kutsuvia, niistä tulee aidosti yhteisiä.

Kaupungit eivät muutu, vaan niitä muutetaan. Siihen tarvitaan näkemystä ja vahvaa ohjaamista kaupunkisuunnitteluun. Tarvitsemme ennakoivaa kaupunkisuunnittelua, joka lisää viihtyisyyttä ja elävyyttä. Hyvä valaistus, näkyvyys, avoimet kulkureitit ja siisteys vaikuttavat siihen, miten tilaa käytetään ja kuinka turvalliseksi se koetaan. Kulttuuri ja taide tulee nähdä osana kaupunkiturvallisuutta, ei vain viihtyvyyden lisäämisenä. Nuorten, erityisesti tyttöjen, ääntä on kuunneltava ja heidän kokemuksensa otettava vakavasti. Heidät tulee ottaa mukaan suunnitteluprosesseihin ja kysyä suoraan, millaisia tiloja he tarvitsevat ja haluavat käyttää.

Turvallinen kaupunki ei tarkoita vain suojautumista uhkilta. Se tarkoittaa, että kaupunki tuntuu aidosti omalta. Kun tilat on suunniteltu kaikkia varten, ihmiset myös käyttävät niitä. Ja silloin kaupunki todella kuuluu kaikille.